Olisipa viisautta tietää, mihin oikeasti pystyy.
Tietäisipä, mitä tulee tapahtumaan ja ennakoimaan ne tekemättömät virheet.
En koe oppineeni koskaan muilta. Vierestä voi katsoa, mutta ei sitä vaan halua uskoa, koska eivät muut ole kokeneet sinunkaan elämäsi käänteitä. Turha kuluttaa sanoja neuvojen muodossa, eipä kukaan kai neuvoisikaan.
Olin joskus niin varma. Kaikesta. Mihin menen, missä aion elää, miten. Mihin se on kadonnut? Miksi jokainen kriisi ja paha olo on riisunut sen varmuuden tähän alastomaan epävarmuuteen?
En ole varma mistään. Kokemukset osaan kantaa harteillani ylpeänä, mutta muu tuntuu kuvitelmalta. Mikään ei ole pysyvää, kaikki on väliaikaisratkaisua. Tai sitten sitä minä olen niille asioille. Ei ole pysyvyyttä, en osaa luottaa siihen, että elämä kantaa.
Minunhan pitäisi olla vahvempi. Minun pitäisi olla murtumaton. Olen kokenut niin paljon, niin pahoja asioita. Kaiken pitäisi olla selvää, menneisyys on täynnä asioita, jotka on poissuljettu tulevaisuudesta. Miksi päätökset ovat silti niin vaikeita?
Jokainen kohtaaminen tulevaisuuden kanssa ahdistaa. Se sanoinkuvaamaton pakokauhu siitä, etten pysty saati osaa. Onko minusta siihen, oikeasti? Mikään intohimo ei pysy käsissäni niin kauaa, ennen kuin heitän sen menemään epäonnistumisen pelossa. Järki taistelee vastaan joka askeleella, enhän voi olla kaikessa voittamaton, kaikista paras.
En tule saamaan taputuksia olalle keneltäkään, ilman ylisuorittamista en itseltänikään. Harhailen siis halussa saada muilta suoria vastauksia, ohjenuoria, joita noudattaa. Sanoisivat, mitä tehdä. Enkä kuitenkaan tekisi.
Ei kommentteja: