En osaa hallita sitä kaikkea kaaosta, mitä näiden suorittamispaineiden irrottamisesta seuraa.
Terapeutti toistaa samoja mantrojaan, kertoo miten olen kasvanut tällaiseksi. Kuinka toimintamallini olivat hyödyksi ihan pienenä. Miten pitäisi kuunnella omaa sisintä kun ahdistaa.
Jatkuvaa muutosta ja kehitystä, yritystä purkaa jotain niin kiinni minussa olevaa asiaa, onko oikeasti edes mahdollista että minusta tulee oma itseni tämän jälkeen?
On paljon, mikä menee nyt oikein. Ei pelota tehdä valintoja, jotka ennen olisin hylännyt, vain koska ei pitäisi. En enää toteuta jokaista odotusta, en niitä, millä ei ole oikeasti mitään merkitystä.
En jaksa enää kantaa toistenkin taakkaa, vaikka jokaisella lauseella tuntuu olevan aivan liikaa painoa. En halua parantaa ketään, en halua olla täydellinen kaikessa ja kaikille. Haluan olla oma itseni.
Teen suurimpia päätöksiä elämässäni juuri nyt. Teen asioita, joita nuorempi minä pelkäsi ja epäili. En aio tehdä kaikkea enää oikein. Niin, ettei kenenkään tarvitse edes epäillä kulkusuuntaani. Menen, minne tieni vie. En voi suunnitella enää jokaista liikettä. Eikä se edes haittaa.
Vaikka pelkään joka hetki myöntää sitä itselleni, olen myös saanut voimaa eräästä ihmisestä. Niin hienosta, upeasta ihmisestä. Enkä voi luvata itselleni mitään muuta, kuin että nautin jokaisesta hetkestä, jota saan hänen kanssaan. Liian paljon kipua on koettu vääristä ihmisistä, liian vähän hyviä on enää jäljellä. En ehkä uskalla sanoa asioita ääneen, en uskalla luottaa, ettei tätäkin minulta riistetä. Silti, silti pidän kiinni tästä voimasta. Kaksin käsin.
Ei kommentteja: