Pelko kaipauksen vahvuudesta, luottamuksen hyväntahtoisuudesta
On helppo hukuttautua ajatuksiin siitä, että joku iskee vasten kasvoja
Vaikka edellisestä suudelmasta on vain minuutteja
Hulluus on suhteellista, saavutan sen lääkkeittä ja elämän kriiseissä
Mutta sinä, sinä saat minut kadottamaan todellisuuden
Verhot kiinni ja en näe muuta kuin sinut pimeässä
Hohkaat kuumuutta, mutta en osaa päästää irti edes helteessä
Kylmä risti iholla on sopiva viileys juuri tässä, meidän välissä
Enkä uskalla kuiskata niitä kaikkia pelottavia sanoja
Koska ne tekee tästä niin todellsta
Yksin olen minä, se kaikesta kasvanut selviytyjä
Sinun kanssani en tunnista itseäni
Kaikki opittu on heitetty ikkunasta kun sanot ettei siitä ole hyötyä
Enkä muista pelätä kun herään vierestäsi
On helppo sanoa, ettei meistä koskaan tule kuin ne muut
Määritämme aina uudestaan todellisuutemme
Mutta niin helposti tähän vaan uppoutuu
Kaikkien edessä voimme listata kaikki puutteemme
20.5.2018
7.5.2018
Varma epävarmuudesta
Olisipa viisautta tietää, mihin oikeasti pystyy.
Tietäisipä, mitä tulee tapahtumaan ja ennakoimaan ne tekemättömät virheet.
En koe oppineeni koskaan muilta. Vierestä voi katsoa, mutta ei sitä vaan halua uskoa, koska eivät muut ole kokeneet sinunkaan elämäsi käänteitä. Turha kuluttaa sanoja neuvojen muodossa, eipä kukaan kai neuvoisikaan.
Olin joskus niin varma. Kaikesta. Mihin menen, missä aion elää, miten. Mihin se on kadonnut? Miksi jokainen kriisi ja paha olo on riisunut sen varmuuden tähän alastomaan epävarmuuteen?
En ole varma mistään. Kokemukset osaan kantaa harteillani ylpeänä, mutta muu tuntuu kuvitelmalta. Mikään ei ole pysyvää, kaikki on väliaikaisratkaisua. Tai sitten sitä minä olen niille asioille. Ei ole pysyvyyttä, en osaa luottaa siihen, että elämä kantaa.
Minunhan pitäisi olla vahvempi. Minun pitäisi olla murtumaton. Olen kokenut niin paljon, niin pahoja asioita. Kaiken pitäisi olla selvää, menneisyys on täynnä asioita, jotka on poissuljettu tulevaisuudesta. Miksi päätökset ovat silti niin vaikeita?
Jokainen kohtaaminen tulevaisuuden kanssa ahdistaa. Se sanoinkuvaamaton pakokauhu siitä, etten pysty saati osaa. Onko minusta siihen, oikeasti? Mikään intohimo ei pysy käsissäni niin kauaa, ennen kuin heitän sen menemään epäonnistumisen pelossa. Järki taistelee vastaan joka askeleella, enhän voi olla kaikessa voittamaton, kaikista paras.
En tule saamaan taputuksia olalle keneltäkään, ilman ylisuorittamista en itseltänikään. Harhailen siis halussa saada muilta suoria vastauksia, ohjenuoria, joita noudattaa. Sanoisivat, mitä tehdä. Enkä kuitenkaan tekisi.
Tietäisipä, mitä tulee tapahtumaan ja ennakoimaan ne tekemättömät virheet.
En koe oppineeni koskaan muilta. Vierestä voi katsoa, mutta ei sitä vaan halua uskoa, koska eivät muut ole kokeneet sinunkaan elämäsi käänteitä. Turha kuluttaa sanoja neuvojen muodossa, eipä kukaan kai neuvoisikaan.
Olin joskus niin varma. Kaikesta. Mihin menen, missä aion elää, miten. Mihin se on kadonnut? Miksi jokainen kriisi ja paha olo on riisunut sen varmuuden tähän alastomaan epävarmuuteen?
En ole varma mistään. Kokemukset osaan kantaa harteillani ylpeänä, mutta muu tuntuu kuvitelmalta. Mikään ei ole pysyvää, kaikki on väliaikaisratkaisua. Tai sitten sitä minä olen niille asioille. Ei ole pysyvyyttä, en osaa luottaa siihen, että elämä kantaa.
Minunhan pitäisi olla vahvempi. Minun pitäisi olla murtumaton. Olen kokenut niin paljon, niin pahoja asioita. Kaiken pitäisi olla selvää, menneisyys on täynnä asioita, jotka on poissuljettu tulevaisuudesta. Miksi päätökset ovat silti niin vaikeita?
Jokainen kohtaaminen tulevaisuuden kanssa ahdistaa. Se sanoinkuvaamaton pakokauhu siitä, etten pysty saati osaa. Onko minusta siihen, oikeasti? Mikään intohimo ei pysy käsissäni niin kauaa, ennen kuin heitän sen menemään epäonnistumisen pelossa. Järki taistelee vastaan joka askeleella, enhän voi olla kaikessa voittamaton, kaikista paras.
En tule saamaan taputuksia olalle keneltäkään, ilman ylisuorittamista en itseltänikään. Harhailen siis halussa saada muilta suoria vastauksia, ohjenuoria, joita noudattaa. Sanoisivat, mitä tehdä. Enkä kuitenkaan tekisi.
6.5.2018
Minuksi
En osaa hallita sitä kaikkea kaaosta, mitä näiden suorittamispaineiden irrottamisesta seuraa.
Terapeutti toistaa samoja mantrojaan, kertoo miten olen kasvanut tällaiseksi. Kuinka toimintamallini olivat hyödyksi ihan pienenä. Miten pitäisi kuunnella omaa sisintä kun ahdistaa.
Jatkuvaa muutosta ja kehitystä, yritystä purkaa jotain niin kiinni minussa olevaa asiaa, onko oikeasti edes mahdollista että minusta tulee oma itseni tämän jälkeen?
On paljon, mikä menee nyt oikein. Ei pelota tehdä valintoja, jotka ennen olisin hylännyt, vain koska ei pitäisi. En enää toteuta jokaista odotusta, en niitä, millä ei ole oikeasti mitään merkitystä.
En jaksa enää kantaa toistenkin taakkaa, vaikka jokaisella lauseella tuntuu olevan aivan liikaa painoa. En halua parantaa ketään, en halua olla täydellinen kaikessa ja kaikille. Haluan olla oma itseni.
Teen suurimpia päätöksiä elämässäni juuri nyt. Teen asioita, joita nuorempi minä pelkäsi ja epäili. En aio tehdä kaikkea enää oikein. Niin, ettei kenenkään tarvitse edes epäillä kulkusuuntaani. Menen, minne tieni vie. En voi suunnitella enää jokaista liikettä. Eikä se edes haittaa.
Vaikka pelkään joka hetki myöntää sitä itselleni, olen myös saanut voimaa eräästä ihmisestä. Niin hienosta, upeasta ihmisestä. Enkä voi luvata itselleni mitään muuta, kuin että nautin jokaisesta hetkestä, jota saan hänen kanssaan. Liian paljon kipua on koettu vääristä ihmisistä, liian vähän hyviä on enää jäljellä. En ehkä uskalla sanoa asioita ääneen, en uskalla luottaa, ettei tätäkin minulta riistetä. Silti, silti pidän kiinni tästä voimasta. Kaksin käsin.
Terapeutti toistaa samoja mantrojaan, kertoo miten olen kasvanut tällaiseksi. Kuinka toimintamallini olivat hyödyksi ihan pienenä. Miten pitäisi kuunnella omaa sisintä kun ahdistaa.
Jatkuvaa muutosta ja kehitystä, yritystä purkaa jotain niin kiinni minussa olevaa asiaa, onko oikeasti edes mahdollista että minusta tulee oma itseni tämän jälkeen?
On paljon, mikä menee nyt oikein. Ei pelota tehdä valintoja, jotka ennen olisin hylännyt, vain koska ei pitäisi. En enää toteuta jokaista odotusta, en niitä, millä ei ole oikeasti mitään merkitystä.
En jaksa enää kantaa toistenkin taakkaa, vaikka jokaisella lauseella tuntuu olevan aivan liikaa painoa. En halua parantaa ketään, en halua olla täydellinen kaikessa ja kaikille. Haluan olla oma itseni.
Teen suurimpia päätöksiä elämässäni juuri nyt. Teen asioita, joita nuorempi minä pelkäsi ja epäili. En aio tehdä kaikkea enää oikein. Niin, ettei kenenkään tarvitse edes epäillä kulkusuuntaani. Menen, minne tieni vie. En voi suunnitella enää jokaista liikettä. Eikä se edes haittaa.
Vaikka pelkään joka hetki myöntää sitä itselleni, olen myös saanut voimaa eräästä ihmisestä. Niin hienosta, upeasta ihmisestä. Enkä voi luvata itselleni mitään muuta, kuin että nautin jokaisesta hetkestä, jota saan hänen kanssaan. Liian paljon kipua on koettu vääristä ihmisistä, liian vähän hyviä on enää jäljellä. En ehkä uskalla sanoa asioita ääneen, en uskalla luottaa, ettei tätäkin minulta riistetä. Silti, silti pidän kiinni tästä voimasta. Kaksin käsin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)