Sinusta

Pelko kaipauksen vahvuudesta, luottamuksen hyväntahtoisuudesta
On helppo hukuttautua ajatuksiin siitä, että joku iskee vasten kasvoja
Vaikka edellisestä suudelmasta on vain minuutteja

Hulluus on suhteellista, saavutan sen lääkkeittä ja elämän kriiseissä
Mutta sinä, sinä saat minut kadottamaan todellisuuden
Verhot kiinni ja en näe muuta kuin sinut pimeässä

Hohkaat kuumuutta, mutta en osaa päästää irti edes helteessä
Kylmä risti iholla on sopiva viileys juuri tässä, meidän välissä
Enkä uskalla kuiskata niitä kaikkia pelottavia sanoja
Koska ne tekee tästä niin todellsta

Yksin olen minä, se kaikesta kasvanut selviytyjä
Sinun kanssani en tunnista itseäni
Kaikki opittu on heitetty ikkunasta kun sanot ettei siitä ole hyötyä
Enkä muista pelätä kun herään vierestäsi

On helppo sanoa, ettei meistä koskaan tule kuin ne muut
Määritämme aina uudestaan todellisuutemme
Mutta niin helposti tähän vaan uppoutuu
Kaikkien edessä voimme listata kaikki puutteemme

Varma epävarmuudesta

Olisipa viisautta tietää, mihin oikeasti pystyy.
Tietäisipä, mitä tulee tapahtumaan ja ennakoimaan ne tekemättömät virheet.
En koe oppineeni koskaan muilta. Vierestä voi katsoa, mutta ei sitä vaan halua uskoa, koska eivät muut ole kokeneet sinunkaan elämäsi käänteitä. Turha kuluttaa sanoja neuvojen muodossa, eipä kukaan kai neuvoisikaan.

Olin joskus niin varma. Kaikesta. Mihin menen, missä aion elää, miten. Mihin se on kadonnut? Miksi jokainen kriisi ja paha olo on riisunut sen varmuuden tähän alastomaan epävarmuuteen?
En ole varma mistään. Kokemukset osaan kantaa harteillani ylpeänä, mutta muu tuntuu kuvitelmalta. Mikään ei ole pysyvää, kaikki on väliaikaisratkaisua. Tai sitten sitä minä olen niille asioille. Ei ole pysyvyyttä, en osaa luottaa siihen, että elämä kantaa.

Minunhan pitäisi olla vahvempi. Minun pitäisi olla murtumaton. Olen kokenut niin paljon, niin pahoja asioita. Kaiken pitäisi olla selvää, menneisyys on täynnä asioita, jotka on poissuljettu tulevaisuudesta. Miksi päätökset ovat silti niin vaikeita?

Jokainen kohtaaminen tulevaisuuden kanssa ahdistaa. Se sanoinkuvaamaton pakokauhu siitä, etten pysty saati osaa. Onko minusta siihen, oikeasti? Mikään intohimo ei pysy käsissäni niin kauaa, ennen kuin heitän sen menemään epäonnistumisen pelossa. Järki taistelee vastaan joka askeleella, enhän voi olla kaikessa voittamaton, kaikista paras.

En tule saamaan taputuksia olalle keneltäkään, ilman ylisuorittamista en itseltänikään. Harhailen siis halussa saada muilta suoria vastauksia, ohjenuoria, joita noudattaa. Sanoisivat, mitä tehdä. Enkä kuitenkaan tekisi.

Minuksi

En osaa hallita sitä kaikkea kaaosta, mitä näiden suorittamispaineiden irrottamisesta seuraa.
Terapeutti toistaa samoja mantrojaan, kertoo miten olen kasvanut tällaiseksi. Kuinka toimintamallini olivat hyödyksi ihan pienenä. Miten pitäisi kuunnella omaa sisintä kun ahdistaa.
Jatkuvaa muutosta ja kehitystä, yritystä purkaa jotain niin kiinni minussa olevaa asiaa, onko oikeasti edes mahdollista että minusta tulee oma itseni tämän jälkeen?

On paljon, mikä menee nyt oikein. Ei pelota tehdä valintoja, jotka ennen olisin hylännyt, vain koska  ei pitäisi. En enää toteuta jokaista odotusta, en niitä, millä ei ole oikeasti mitään merkitystä.
En jaksa enää kantaa toistenkin taakkaa, vaikka jokaisella lauseella tuntuu olevan aivan liikaa painoa. En halua parantaa ketään, en halua olla täydellinen kaikessa ja kaikille. Haluan olla oma itseni.

Teen suurimpia päätöksiä elämässäni juuri nyt. Teen asioita, joita nuorempi minä pelkäsi ja epäili. En aio tehdä kaikkea enää oikein. Niin, ettei kenenkään tarvitse edes epäillä kulkusuuntaani. Menen, minne tieni vie. En voi suunnitella enää jokaista liikettä. Eikä se edes haittaa.

Vaikka pelkään joka hetki myöntää sitä itselleni, olen myös saanut voimaa eräästä ihmisestä. Niin hienosta, upeasta ihmisestä. Enkä voi luvata itselleni mitään muuta, kuin että nautin jokaisesta hetkestä, jota saan hänen kanssaan. Liian paljon kipua on koettu vääristä ihmisistä, liian vähän hyviä on enää jäljellä. En ehkä uskalla sanoa asioita ääneen, en uskalla luottaa, ettei tätäkin minulta riistetä. Silti, silti pidän kiinni tästä voimasta. Kaksin käsin.

Paluu

Voiko jotain näin arvokasta elvyttää? Onko mikään kuollut, menettänyt elämäänsä kuitenkaan?

Haikeasti tuijotan vanhoja tekstejäni, toivoen samankaltaista voimaa kirjoittamissani sanoissa.
Se ei ole kuitenkaan oikein. Mennyt on mennyttä ja on niin monta syytä, miksi se on hyvä niin.
Olen elämässä pitkällä, paljon pidemmällä kuin kirjoitukset aikoinaan.
Sanavarastoni on kuihtunut, raapien vereslihalla viimeisien voimiensa parista ne kaikista yksinkertaisimmat virkkeet, mitä aikaan voi saada.
On kuitenkin hyvä muistutus itselleni, että ne kauniit sanat, luovat lauseet ja kirjoitustapa on ollut kaiken sen kärsimyksen tulosta. Se on ollut elämää, se on ollut kivuliasta, mutta se on tuottanut jotain niin kaunista. Arvostan sitä yhä ja ilman sitä elämän omaa julmuutta, ironisuutta ja vaikeutta, en voi saada takaisin kirjoitustaitoa.

Olkoon tämä oodi menneelle, sille inspiraatiolle ja kaikille niille kyynelille näppäimistöllä.
Sille musiikille, joka kantoi tekstiä pidemmälle ja vielä vähän kivuliaammille teille.
Olkoon tämä muistutus minulle, että kaikki muutos ei ole pahasta.

Olen yhä muutoksen pyörteissä ja tästä kaikesta on vaikea saada kiinni. Olen tanssinut itseni elämän pyörteistä tähän pisteeseen, jokainen kivulias kasvukokemus on tuonut jotain hyvin arvokasta tarinaani. Enkä pelkää. Nyt en anna sille valtaa, se ei haasta tai uhoa. Se on kesytetty, pieni aavistus takaraivossa. Valmiina, mutta ei tunkeilevana.

Olen valpas. Valmis. Avoimena maailmalle, kenties. Tunnen uuden virran suonissani, sellaisen, jota synkimpinä hetkinä vain ajatus kuolemasta saattoi tuottaa. Tämä on nurinkurista, liian hyvää ollakseen totta. Pidän tämän tunteen hellästi hartioillani.

Olen valmis kuitenkin koittamaan, uudestaan. Nostamaan tämän kauan kadoksissa olleen taidon haudastaan. Olkoon se onneton uudenvuodenlupaus tai surkea yritys. Tämä paikka saa uuden elämän, tämä on tarinani, eikä sillä ole näin tahditonta päätöstä.

Paranoia

Tasapaino on hallitsemattomissa käsissäni
Se on täysi mysteeri, arpapeli
Kuinka korkealla liidänkään kun saan otteen
Nouseminen omalle jalustalle, tämä on se "sitten kun"

Enkä ole koskaan hallinnut pelkojani
Myrkyllinen olotila voi saavuttaa korkeimmankin jalustan
Kukapa täällä olisi tyyni kuin valtameri

Olisikin niin, että tasapaino vallitsisi sisällä
Se tavoittanee vain tavoitteet
Sielua koskematta, sen poislukien
Mikään ei kuljeta kädestä pitäen kuin riittämättömyys

Uskon uskomattomuuteen
Pidän poikkeustilasta
Huudan muutosta
Tukahdun taisteussa