Haluaisin päivittää diagnoosini. Että minua vain tuijotettaisiin kuolleella katseella ja kerrottaisiin se, mitä en oikeasti edes kuulisi. Vastailisin vaan myöntävästi. Eihän tähän mitään hoitoa kuitenkaan ole, mikä on aika rohkea väite ja hieman toivotonkin. Aitoa se minulle kuitenkin on, en päivääkään elä ilman sitä ahdistusta ja häpeää, pelkoa ja nurkkaan ajautumista. Se nyt vaan sattuu olemaan tällaisen elämän muovaama tulos. Olen vain niin valmis taistelemaan sen pois elämästäni.
Välillä, kun selittää tunteitaan ja miksi ei pysty liikkumaan pois sieltä, missä ahdistaa, alkaa itsekin painostamaan omia valintojaan. No kyllä mä seuraavalla kerralla uskallan. Tulee seuraava kerta ja yhä heppoisemmin vastaan muille, että ei tämä ole vielä mitään. Lähden heti kun siltä tuntuu. Ja siltä kyllä tuntuu, mutta nurkasta lähteminen se vasta ahdistaakin.
Mitä se kertoo, kun tarjotaan pientäkin apua, mutta et voi edes ottaa sitä vastaan? Minkä vuoksi laitan kaiken aina olosuhteiden piikkiin? Nyt asian kanssa, tai asioiden, on painittu jo 7 vuotta. Alkaisikohan olla aika jo sanoa peilikuvalle, että hei ne olosuhteet on nyt muuttuneet edestakaisin niin paljon että niistä voisi päästä yli. Symbolisesti ja ironisestikin olen taas alun kaltaisissa olosuhteissa.
Selkäranka ei ole kasvanut, kynnys ei ole laskenut tai häpeä poistunut. Vaan valtava avunhuuto näyttää yhä useammin olemassaolonsa. Mutta hei, tottakai jollain on asiat huonommin. Niin ja mä kuitenkin teen niin kuin käsketään ja tottelen aina. Ei mussa voi olla vikaa. Paitsi että on. Se, etten pysty elää.
Ei kommentteja: