On paljon, mitä en kerro. Asioita, joita en avaa tai edes mainitse, koska ne ovat paljastavia, itsellenikin epämiellyttäviä. En kerro nimeäni, asuinpaikkaani, koulutustani, työtäni. Vaikea siis nähdä elämääni niillä silmillä, jotka värittävät päiväni juuri sellaisiksi kun ne subjektiivisesti koen.
En myöskään halua niiden vaikuttavan liikaa, niin, että jokainen sanelemani asia olisi täysin eri tavalla assosioitu, vain ulkoisten tekijöiden takia. Kannustan ihmisiä katsomaan aina eri perspektiivistä ja en tiedä teenkö nyt eri näkökulmille hallaa vai hyöytä. Ei sen niin väliä. Täällä kaikki on kovin henkilökohtaista. En tahdo avata asioitani niin, että tuntemattomat tietäisivät ajatukseni, pelkoni, pään sisältöni sekä ulkoiset tekijät. Se on liikaa, se on henkilökohtaista tietoa niin suurilla haittamahdollisuuksilla, että pelon vuoksi en sitä edes tee.
Suuri mysteeri minä en ole, en vaikka leikkisin sellaista. Olen yksilö terveydenhuoltosysteemissä, koulun kirjoissa, kelan järjestelmässä sekä monissa yhdistyksissä. En usko, että olen valtakunnallisella saati globaalilla tasolla merkittävä yksilö, adjektiivit joilla kuvailen itseäni täyttäisi varmasti vähintään muutkin sadat ihmiset.
Kirjoitin päiviä sitten toiseen blogiini, sellaiseen, jossa olen esillä. Kasvoni, etunimeni, asuinpaikkani. Kaikki, mitä vannoin etten tänne blogiin tuo. Nämä tiedot yhdessä ovat liikaa. Olen huono kirjoittamaan asioista niin kuin ne ovat. Voin kirjoittaa kuinka ne tunnen, kuinka ne haluan kuvailla. Niistä saa kuitenkin vain mielikuvan, enkä halua uskoa kenenkään niitä edes ymmärtävän, en anna krediittiä itselleni kirjoittajana niin paljon. Pohdin, mitä edes teen. Nämä ajatukset ovat sitä välimaastoa, mitä blogit edustavat. Täällä on liian synkkää tekstiä, toisella puolella liian yleispätevää.
Kaikki on kiinni näkökulmasta. Kaikkialla kaikuu vain hiljaisuus. Ei vastauksia, vain retorisiksi torjuttuja kysymyksiä ja klikkauksia auki ja kiinni. Ei hetkiä, kun tekstiä avataan, siihen vastataan. Voin käydä vain tätä loputonta dialogia itseni kanssa, enkä näihin kysymyksiin saa muualta vastauksia.
Silloin kun vielä kirjoitin kahta blogia, ajatukset olivat lähes tulkoon juuri samanlaiset. Synkkää ja siloteltua. Välillä vieläkin naurattaa kuinka hyvin onnistuin vuosia pitämään yllä täydellisen toimivaa fasadia, kunnes viime keväänä kaikki romahti. Enkä voi sanoa, että se fasadin melkoinen romahdus olisi minua pelastanut, vaikka moni niin lupasi tapahtuvan. Meh.
VastaaPoistaSun kirjoituksia on kyllä aina mukava lukea, täydellinen kasvottomuus tekee lukemisesta paljon mielenkiintoisempaa. Ei tiedä yhtään mitään, vaan kaikki kirjoittamasi ulkopuolinen perustuu ainoastaan omiin mielikuviin. On jännä huomata kuinka helppo on luoda tietynlainen hahmo päässään ja uskoa hänen olemassaoloon, kun todellisuudessa ei tiedä yhtään sen enempää näppäimmistön takana olevasta hahmosta kuin mitä pääsee lukemaan. Aukkoja on kiva täydentää.
Kiitos kommentista! Lukijoiden ajatukset aina auttavat hieman selvittämään sotkuisia ajatuksia, toisten mieliin kun ei pääse muuten käsiksi.
PoistaUskon myös, että näitä ajatuksia jakaa moni, joka kirjoittaa useampaa blogia. Itsensä suojelu on kyllä siinä asia, joka ne erot blogeihin aiheuttaa. Turva siitä, että kaikki faktat ei ole pöydällä. Hassua ja itsensä riepottelua se kyllä tuntuu myös olevan.
Olen samaa mieltä, että kasvottomuus on oma viehättävyytensä synkissä blogeissa, miksei toki iloisemmissakin. Se saattaa antaa myöten enemmän, ettei ehkä tuomitse kirjoittajaa niin helposti, kun ei taustaa edes tiedä. Se viehättävyys ja pieni positiivisuuskin siitä, että omilla kirjoituksillani on toisten mielikuvituksissakin vielä tilaa elää, auttaa paljon kirjoittamisen kannalta, mitä taas toisessa blogissani en koe juuri ollenkaan. Palautteen pitää siinä olla direktiiviä kommenttien kautta, ei niinkään mahdollisuuksien.