Huutaen

Osaan jo hakeutua pois. Pois siitä pahasta, mikä raahaa aina lattian tasolle. Sanon ääneen, että tämän ei pitäisi mennä näin. Ei kukaan ehkä kuuntele, ymmärrä tai vastaa, mutta minä tiedän. Minä saan voimaa sanotuista sanoista. Kerrankin, oikeasti melkein sanoin asian haparoimatta.


Minusta ei paista itsevarmuus, vaan kiitollisuus. Olen nöyrä, mutta varma, että en enää tuhlaa aikaa luovuttamiseen tai vain toisiksi parhaimpaan. Teen kaikkeni päästäkseni irti siitä myrkyllisestä tavasta elää, vierittää päiviä eteenpäin. En lupaa toisille, en itselleni kuuta taivaalta tai onnen jatkuvia ilmestymisiä. Haluan todellisuuden, mitä en pidä yllä ahdistusta lievittävillä harhautuskeinoilla, vaan oikeilla asioilla. Ei, ehkä en pysty kaikkeen samalta istumalta, myönnän sen.


Taistelen jok'ikinen päivä sairauksieni kanssa. Niiden pitkäaikaisten, fyysisten, psyykkisten. Haluan rynnätä kertomaan mitä mieltä olen, miten olen kaiken analysoinut. Haluan avata, miten paljon kaikki minuun vaikuttaa, avata itseni huolehtimatta ammatin taakse kätkeytyneen yksilön ajatuksista. Kaikki ei ole niin merkityksellistä, ei vain ole.


Haluan huutaa, kuinka olen vielä liian heikko antamaan anteeksi. Karjua, kuinka katkeraksi menneisyyteni on minut tehnyt. Haluan pyytää apua, haluan avunantajan ja toivoa, neuvoja kuinka mennä eteenpäin. En pysty siihen yksin, myönnän sen. Hiljaa, mutta varmasti aion antaa itselleni vapauden olla viallinen, niin viallinen etten sitä itse pysty korjaamaan. En edes näin, kirjoittamalla ehkä totuuksia jonnekin, missä konkreettisesti sanoja ei voi edes repiä palasiksi.


Haluan mullistaa kaiken, oman pienen elämäni, oikeuteni. En siirry kaiken yläpuolelle, mutta haluan vain takaisin sen hulluuden tunteen kun kaikki niin vaiheessa, niin nopeasti saa onnen tuntumaan todelliselta.


Kohta minulla on ei mitään, mutta kaikki varmassa otteessa. Sen halusin vain sanoa.

Irti omasta

Tuskainen olo valtaa verisuonien kautta yhä laajempaa osaa kehostani. Se sykkii, miltei puhkeaa ulos ja käteni ovat kirotut kurottamaan sitä pahaa pois. Sisältä ja ulkoa, kun tuskaisuus ottaa vallan on helvetti irti. Epämukavuus on tuttua, kotoisaa ei kuitenkaan koskaan. Halu päästä irti jostain niin vaikeasta, omasta kehostaan, on heikottavan vakavaa. Ei saa turhautua, ei näin pitkää suhdetta niin epäreiluihin sairauksiin saa noin vaan unohtamalla poistaa. Voi olettaa, että ote on pitävä. Vuosien aikana minkään ei pitäisi muuttua, eikä se tuska tullessaan koskaan ole ohjenuoraa noudattamalla yhtään helpompi piru tappaa. Se satuttaa.

Ehkä haparoin turhaan. Jokainen neuvo, joka sattuu silmieni eteen (sitä ehkä etsiessäni) kertoo uskaltamaan, lopettamaan, jatkamaan eteenpäin, unohtamaan. Minun itseni vuoksi. Silti epäröin. Pudotin itseni omasta huolenpidostani, jonnekin missä ajauduin taas tuttuun ja turvalliseen sekasortoon. Enkä jaksa nostaa sormiani syyttääkseni, sillä peilissä näkyvät vain väsyneet, mutta niin uskolliset silmät. En kestä tappiota, en uhreja.

Niin surkuhupaisaa. Karata niin kauas, kokeilla haparoivin askelin jotain niin somaa. Vaaleanpunaisia unelmia, toisten kertomuksista tuttuja askelia. Se oli alusta asti selvää, että mikään ei loksahda niin paikoilleen kuin piti. En ole varma, saanko koskaan kokea sitä täydellisen suorituksen tuomaa onnea. Kaikki alkaa tuntua yhä enemmän väärältä, jokainen ajatus sattuu epävarmuudessani, jokainen asia tuhoaa mielenrauhaani. Olen palannut selviämisen määritelmään, kun aie on taistella ajan kanssa ja päätyä aina huomiseen.

Liian helppo, tukahduttavan tarpeeton. Ei sitä ehkä huomaa, miten paljon paloja toisista minuun pääseekään. En osaa tukkia reittejä, jotka imevät taakkaa itseensä. Joka päivä mieleni painaa entistä enemmän ja olen oppinut yhä paremmin, miten suojella jokaista pieniltäkin pahoilta. En anna teidän vahingoittua, kenenkään.

Niinpä raavin sen kaiken kiltteyden ja tuskan pinnalta pois. Ehkä joskus yllän rohkeuteen asti.