Ei sen väärin pitäisi olla

Savu, joka katoaa huulten välistä ei korjaa mitään. Se ei saa ketään kurkkimaan parvekkeen yli tai tuomaan viisautta tähän kovin tyhjältä tuntuvaan kalloon. Kaikki turruttaa ja kaikki on nurinkurin. Väsyttää ja oma peilikuva paisuu silmissä. Vaatteet ovat liian isoja, rumia eikä mieliteot sovi yhteen minkään kanssa. Rahaa on ja sitä kuluu sitäkin enemmän. Laskuja satelee ja en ole vieläkään tarpeeksi aikuinen hoitamaan asioita kylmällä järjellä ja vastuulla. Yksi ongelma lisää ja hermotupakkaa yhä enemmän.

Hukun tarpeisiin, velvollisuuksiin ja toiveisiin. Niin sen kuuluukin olla?

Voiko tätä viinalla unohtaa? Se kuvottava, ennalta-arvattava ajatus ryömii esiin samalla kun jokainen kadulla vastaantuleva on potentiaalinen paholainen, jolle voisin sieluni myydä. Eikö kukaan halua lahjoittaa tyhjään sieluun kolehtia? Halvalla ei ehkä saa, mutta sitäkin huonompaa.

Alan tajuta mitä tarvitsen, mitä minun ei pitäisi piilotella. Jopa anonyymiyden nimissä se silti on vaikeaa. En halua sanoa mitään ääneen, ei tämä eroa vaikeuksistani mitenkään. Ihmiset saavat muuttaa tämänkin, kun totean olevani liian kesken ja rikki, kykenemätön puimaan ahdistusta.

Olen täynnä vihaa, se pulppuaa. Ei hienoissa sanoissa, suoraan vaan passiivis-aggressiivisena tasottomana käytöksenä. Olen ylikasvanut teini, epävarmuudessa tanssahteleva luuseri. Jos vain vielä joku uskoisi eikä yrittäisi hukuttaa kehuihin, aivan kuin olisin heikoista heikoin. Tosielämän säälipisteitä en kaipaa, en tykkäyksiä tai somepaskaa. Jos vaan saisi sisältöä muuhunkin kuin roskapusseihin, olisin erittäin kiitollinen.

Puhun sujuvasti itselleni. Otin liian tosissani jokaisen kehotteen olla oma paras ystäväni. Eihän muut enää kiinnosta, enkä minä kiinnosta. En minä koskaan kelvannut, edes ystäväluku ei ole enää kelvollista katsottavaa. Aina voi käyttää sarkasmia ja nauraa itselleen. Se puhdistaa sielua ja poistaa kaiken itseluottamuksen. Luettelen viat, selitän paskoin perustein kaiken viallisen. Silti paska matikkapää ei vaihdu fiksumpaan tai yksinäisyys huku pois, ei ollenkaan. Päätöksiä pitää taas tehdä, juosten ympäri kaupungin kulutettuja katuja joudun taas myöntämään virhearvioni.

Kaduttaa. Olisin ehkä joskus voinut olla jotakin. Olisin voinut, jos olisin uskonut. Ehkä en olisi tällainen. Ehkä joku rakastaisi.

Unirakastettu

Tuo suuri kaupunki täyttyy savusta ja valo pakenee sen mukana jonnekin kauas, samalla kun ihmislauma vaeltelee ovista sisään ja ulos. Seuraan tuskallisen lähellä ihmisiä, joiden askeleet kiinnittävät mielenkiintoni enemmän kuin mikään muu. Olo on tukala, tuskallinen ja kaupungin vapaus vangitsee minut niiden kaikkien ihmisten keskelle. Minua ympäröi nikotiinin nautinnosta turtuneet ihmiset, ja minä yritän niin kovin tunnistaa pelkästä hajusta merkkejä, vahvuuksia ja sen myötä ihmisten kurjuutta. Mikään ei ole yhtä läpinäkyvää.

Taas minua alkaa seurata unimaailma, jota pelkään. Siellä kuka vain tulee ja saa minussa aikaan reaktion, joka ei ole minulle tuttu. Miten kiehnään itsevarmasti, kun kuka vain saa otteen pienestä kehostani. Minut nappaa tunteet, ne ihmiset joita en edes tunne.  Pelko, suru ja masennuksen tutut toverit herättävät minut peittojen välistä enkä enää ole turvassa.

Tämän piti olla ohi. Lopullisesti. Minähän voitin? Silti mikään ei näytä muuttuvan. Koskaan. Voiko tätä edes voittaa?

Likööriä ja Chesterfieldin sinistä. Kohta loppuu. Ei, alkaa. Ajatusvirta tuo tarpeen ostaa. Lisää vaan, antaa mennä vaan. Yritän purkaa sanoiksi niitä valheellisia kuvitelmia, että tämä kaikki on mielessäni hienoa ja kuinka saatanan typerää sopertamista se loppujen lopuksi on. Kukaan ei tunnu ymmärtävän, heillä on vankka ajatusmaailma ja he ovat oppineita. He eivät koskaan olleet niin ehdottoman tyhmiä kuin minä. He tekivät ja oppivat aikoja sitten.

En vaan halua päästää irti, haluan että muutkin sortuvat yhtä alas ja tekevät niin paljon moraalisia virheitä, että sisältäpäin vääntävä paha olo saa tarttumaan mihin tahansa pahuuteen, päihteisiin. Yritän jollain tapaa oikeuttaa täyskäännöksen. En halua sanoa olevani heikko. En halua kertoa, miten tämä suru musersi minut kuitenkin. En halua. Se on oma päätökseni. MINÄ EN VITTU MURRU.

Otan vain vähän lisää. Vain tässä kirotussa kaupungissa, näiden ystävien kanssa joista en oikeasti edes välitä. Vain täällä. Niin tämä, joskus muinoin toisten ihastus, muuttuu, putoaa alas ja niin he varmaan kaikki tajuavat, miten myrkyllinen ihmisenä olenkaan. Miten edes tulen pärjäämään?

"Sä oot mulle niin tärkee enkä haluu menettää sua."

Irtoan täältä niin pian kuin mahdollista. Tämä meni jo liian pitkälle. Tämä tuhosi enemmän kuin haluan kestää. Mitä tänne sitten jää? Lähteekö enää kokonaisena mikään?

Niin minä karkaa

Ensiasunto. En ole oikein osannut antaa sille tunnearvoa, en ole vuodattanut kyyneliä juurikaan onnesta sen vuoksi. En koskaan kyennyt tätä hyväksymään, kelpuuttamaan. Se on aina vain ollut.

Älkää käsittäkö väärin, tämä on pelastukseni. Olen kiitollinen elämälleni ja sille, että tällaisen linnakkeen sain suojaamaan itseäni pahoilta muistoilta, demoneilta jotka nousisivat esiin kun kitka minun ja entisen välillä aiheuttaakin reaktion. Tämä on turva, joka on pitänyt minut yhtä heikosti kaukana muista kuin huono valehteluni.

Olen niin läpinäkyvä, silti ihmiset eivät osaa lukea minua. Luulin koko ikäni, että kun suutun vain minä tiedän sen. Väärin. Kaikki tietävät sen, kukaan ei vaan tee mitään. Murjottaessani kuin kolmevuotias kaikki kääntävät päänsä, koska eihän sitä kukaan jaksa.

Pyörin katkeruuden kehää ympäri, koska en osaa enää tietä ulos. Päädyn tänne siitä yltiöpositiivisuudestakin, koska se isoin pahe toteutuu aina. Epäoikeudenmukaisuus. Putoan, kovaa ja korkealta vain että se katkera sisimpäni saa muistuttaa olemassaolostaan.

Elänkin siis sitaateilla. Niillä valheellisilla keinoilla, jotka saa ihan itse valita. Mikä auttaa milloinkin, mikä sana saa vihan purkautumaan, nauramaan ja kaiken aina asenteesta halveksuntaan vain napsahtamaan. Olenhan epätasapainoinen. Tai olisin, oikein mielelläni.

On selviytymiskeinoja, on itsesäätelyä, hallintakeinoja. On kaikkea sitä, mutta sitten on ihmisyys. On pelko, arkuus, arvet, traumat, toimintamallit, fiksaatiot.

Yhä epäoikeudenmukaisuus. Katkeruuden keskeltä on huono kaivaa esiin sanoja, jotka eivät olisi sävyltään veriseen kostonhimoon peitettyjä. Haluan vain pudota alas ja aloittaa. En alusta, sitä ei saa sallia. Jostain ihan muualta. 

Olisi edes joku, joka uskoisi ettei minua enää kiinnosta. Joku joka ei oikeasti edes tuntisi, mutta vain siksi että siihen ei olisi vielä tarjoutunut mahdollisuutta. Voisi jakaa asioita vain koska tuntuu siltä. Koska ne eivät olisi pahan olon ulos saattelemia vaan oikeita ajatuksia. Järjestäytyneitä, jotka ehkä kuollessani joku naputtelisi ylös. Vain koska kuunteli. Arvostaisi.