Pysyn otteessasi, niin kuin olet aina halunnut.
Enkä näe sinua, niin kuin muut näkevät luojansa. Et ole selkeä voima, lohduttaja etkä ota tuskaa hartioillesi.
Ei ole kirjaa, jolla muistaisin kaiken tekemäsi, sanomasi. Et puhu, et niin kuin jokainen luulisi tarvitsevansa sinun sanojasi.
Et ole selkeä, et suoraviivainen. Olet mysteeri, sinulle tilaa antavat saavat taistella keskenään mahdollisuuksistasi. Etkä sinä korjaa mitään.
En ole koskaan antanut sinulle kiitosta. Miten kauniisti osaat harhauttaa, miten osuvasti tuot esiin kaiken sen kauneuden, kun sen olen unohtanut.
Täysikuu, jota ympäröi tiikerimäiset pilvien ja taivaan kuviot. Kirkkaat tähdet, jotka eivät hylkää vaikka kesäinen onnen katse ei niiden kanssa enää kohtaa.
Kylmä, kirpeä ilma ei tuo katkeruutta vaan todellisuuden. Se ei iske kasvoille, se kirkastaa kaiken.
Olet kaikkialla, ympäröit ja annat olla. Sinuun ei tarvitse uskoa, et ole siitä riippuvainen. Et tee tätä minulle, et muille.
1.11.2017
Häpeilemättä
Tätä ei ole helppo aloittaa. Siksi se pitää kirjoittaa juuri kyseisillä sanoilla. Suoraan, ei kiertelyä tai kaartelua. Totuus, häpeilemättä.
Häpeilemättömyys on ollutkin vuoden motto. Joka kuukausi sitä on pitänyt yrittää lyödä ajatuksiin syvemmälle ja syvemmälle, sillä se ei ole niin suoraviivaista. Jos jokainen uusi tilanne on ärsykkeiden karnevaali, voi uudet asiat tuntua vaikeilta ja minuutta häpeää helposti. Se on ajatusmalli, ajatuskierre. Se pyörittää otteessaan, koska sen avulla on suojeltu niin sujuvasti täydelliseltä psykoosilta niin kuin myös mahdollisuudelta olla kuin muut ja kokeilla siipiään heidän tavoin. Elämä ei ole koskaan kantanut ilman sitä.
Niin suuressa nousussa tämä vuosi alkoikin, vapaus suorastaan vuosi käsiini kun minut niin pitkään kahlinnut ihmissuhde loppui. Hetki, jolloin ajattelin, että nyt on aika olla minä. Sen on täytynyt olla vain se ihmissuhde, joka on pitänyt minua otteessaan - vai mitä? Tämä on taaksepäin ajateltuna enemmän absurdia kuin toiveajattelua. Muistan sen onnellisuuden, sen järjettömän energian ja voiman. Maailmalla ei ollut vaihtoehtoja, minä pidin ovet avoinna kaikelle.
Mutta se en ollut minä. Se ei ollut onnea, vaikka se oli hetkellistä vapautta. Se oli harhaa, mutta en voinut tietää sitä. En voinut hahmottaa kuinka pääni teki omia päätöksiään, ilman minua. Siinä ei ollut minuutta. Se oli ulkopuolinen tunne, hetki, vaihe.
Se on diagnoosi.
Väittäisin, että olen tarinassani todella pitkällä. Sen ajatuksen alkuperä ei ole positiivinen, sillä ajatukset eivät ole olleet plussan puolella pitkään aikaan. Pitkällä, lopussa. Miten sen nyt haluaa ilmaista. On mahdotonta pitäytyä siinä ajatuksessa, että kaiken kokemani jälkeen minusta olisi vielä vuosikymmeniksi jatkamaan. Se olisi paljon pyydetty keneltä vain, sillä moni on kokenut niin paljon enemmän. Niin paljon, liikaa.
On vaikea hyväksyä kuinka kaavoihin kangistunut sitä onkaan. Riuhdon kahleita ympäriltäni vain huomatakseni, että kaiken taustalla on vain rikkinäinen toimintamalli. Ajatukseni kulkevat täysin väärin kiertävää ajatuskehää ja törmään aina samoihin esteisiin. Tätä ei voi edes pukea kauniisiin sanoihin, sillä tulos on sama. Tästä ei saa runollista, kaunista tragediaa. Tämä on ahdistusta, pakkomiellettä ja sabotaasia.
Tämä on diagnoosi.
Miksi selkeys tulee vain, kun pohja on kaikki, mitä on jäljellä? Miksi on aina katsottava ylöspäin ja nähtävä kaikki se, mikä on tuntunut hyljänneen, pudottaneen otteestaan kuin yrittäen kertoa, että älä jaksa edes yrittää? Tämä ei ole minulle. Ei kenellekään.
Se on selkeää minulle, muille pelkkää sumua. Tämän pitäisi olla se vääristynyt maailma, "bad day, not a bad life". Mitä jos tämä on se todellisuus, joka vetää aina puoleensa? Se sietämätön, anteeksiantamaton maailma, jota kukaan ei pysty kohtaamaan.
Kaikki on vain jatkumoa. Olen jatkumo dna:ssa, mutaation mahdollistuma. Siksi on vaikea nähdä eteensä, kaiken selkeyden edessä kaikki menettää merkityksensä. Eteensä katsoessaan kompastuu vain totuuteen, näkee vuosien jälkeen vain ikuisessa kierteessä jatkavia ihmisiä. Enkä minä ole he, mutta en ole sen parempaa.
Minä tiedän diagnoosin.
Häpeilemättömyys on ollutkin vuoden motto. Joka kuukausi sitä on pitänyt yrittää lyödä ajatuksiin syvemmälle ja syvemmälle, sillä se ei ole niin suoraviivaista. Jos jokainen uusi tilanne on ärsykkeiden karnevaali, voi uudet asiat tuntua vaikeilta ja minuutta häpeää helposti. Se on ajatusmalli, ajatuskierre. Se pyörittää otteessaan, koska sen avulla on suojeltu niin sujuvasti täydelliseltä psykoosilta niin kuin myös mahdollisuudelta olla kuin muut ja kokeilla siipiään heidän tavoin. Elämä ei ole koskaan kantanut ilman sitä.
Niin suuressa nousussa tämä vuosi alkoikin, vapaus suorastaan vuosi käsiini kun minut niin pitkään kahlinnut ihmissuhde loppui. Hetki, jolloin ajattelin, että nyt on aika olla minä. Sen on täytynyt olla vain se ihmissuhde, joka on pitänyt minua otteessaan - vai mitä? Tämä on taaksepäin ajateltuna enemmän absurdia kuin toiveajattelua. Muistan sen onnellisuuden, sen järjettömän energian ja voiman. Maailmalla ei ollut vaihtoehtoja, minä pidin ovet avoinna kaikelle.
Mutta se en ollut minä. Se ei ollut onnea, vaikka se oli hetkellistä vapautta. Se oli harhaa, mutta en voinut tietää sitä. En voinut hahmottaa kuinka pääni teki omia päätöksiään, ilman minua. Siinä ei ollut minuutta. Se oli ulkopuolinen tunne, hetki, vaihe.
Väittäisin, että olen tarinassani todella pitkällä. Sen ajatuksen alkuperä ei ole positiivinen, sillä ajatukset eivät ole olleet plussan puolella pitkään aikaan. Pitkällä, lopussa. Miten sen nyt haluaa ilmaista. On mahdotonta pitäytyä siinä ajatuksessa, että kaiken kokemani jälkeen minusta olisi vielä vuosikymmeniksi jatkamaan. Se olisi paljon pyydetty keneltä vain, sillä moni on kokenut niin paljon enemmän. Niin paljon, liikaa.
On vaikea hyväksyä kuinka kaavoihin kangistunut sitä onkaan. Riuhdon kahleita ympäriltäni vain huomatakseni, että kaiken taustalla on vain rikkinäinen toimintamalli. Ajatukseni kulkevat täysin väärin kiertävää ajatuskehää ja törmään aina samoihin esteisiin. Tätä ei voi edes pukea kauniisiin sanoihin, sillä tulos on sama. Tästä ei saa runollista, kaunista tragediaa. Tämä on ahdistusta, pakkomiellettä ja sabotaasia.
Miksi selkeys tulee vain, kun pohja on kaikki, mitä on jäljellä? Miksi on aina katsottava ylöspäin ja nähtävä kaikki se, mikä on tuntunut hyljänneen, pudottaneen otteestaan kuin yrittäen kertoa, että älä jaksa edes yrittää? Tämä ei ole minulle. Ei kenellekään.
Se on selkeää minulle, muille pelkkää sumua. Tämän pitäisi olla se vääristynyt maailma, "bad day, not a bad life". Mitä jos tämä on se todellisuus, joka vetää aina puoleensa? Se sietämätön, anteeksiantamaton maailma, jota kukaan ei pysty kohtaamaan.
Kaikki on vain jatkumoa. Olen jatkumo dna:ssa, mutaation mahdollistuma. Siksi on vaikea nähdä eteensä, kaiken selkeyden edessä kaikki menettää merkityksensä. Eteensä katsoessaan kompastuu vain totuuteen, näkee vuosien jälkeen vain ikuisessa kierteessä jatkavia ihmisiä. Enkä minä ole he, mutta en ole sen parempaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)