Tässä omassa sotkussa liikkuu jo niin sujuvasti. Aina harhautan itseäni samoilla ulkoisilla muutoksilla, jotka vähän tasapainottavat sitä hulluuteen ajavaa henkistä painostusta. On oppinut vaan myötäilemään, että jos vaan sillä toisella olisi hyvä olla. Oli se kuka vaan. Elämä vaan olisi paljon helpompaa, jos se joku viipyisi vaan hetken ja voisi sen hetken jälkeen ravistella itseään idiotismista. Minkäs teet, kun henkisesti olet harjoitellut samaa teatteria 20 vuotta ihan tyypillisessä kodissa.
Asetun aina siihen pieneen turvallisuuteen, jonka mahdollistaa matkatavarat ja tutut reitit kaupungista toiseen. Jotenkin uskon, että minullahan on vapaus tehdä mitä vaan. Sitten muistan tämän heikkouteni aiheuttamat lupaukset. "Hei, et sä vielä ole irti." Enkä vaan pysty sanomaan "ei", se ei kuulu siihen mitä olen oppinut. Pitää joustaa, vääntyä ja kääntyä, käpertyä ja olla hiljaa. Hymyillä ja luoda muille turvaa. "Hei kaikki on ihan ok, ihan oikeasti. On on, ei en sano vaan sun takia. Lupaan." Kuinkakohan kauan tätäkin samaa rataa tulee kuljettua? Kuinka pitkälle pitää mennä haaveissa, että olisin jo turvassa tältä.
Sallitusti tunnen syyllisyyttä. Väärinhän tämä on kaikkia kohtaan. Eikä tämä ruusuista ole vaikka kuinka vääntelehdin muiden vuoksi. Kyllä sitä tyhmempikin oppii, en minä sokea ole. Helvetin hauras ja vioittunut vaan. Enkä tiedä mitään naiivimpaa kuin ajattelutapani. Että kyllä se sitten joskus, kun välimatka kasvaa. Kyllä se sitten katkeaa se riippuvuussuhde. Niin sitä on itse riuhtonut muutamaan otteeseen itsensä vapaaksi ja silti olen sanomassa näin. Ehkä se 14-vuotias minä olisi niin pettynyt, mutta jos toiveen tasolla vaan voisin saada olla ihan yksin. Katkaisen sen itse kuitenkin joskus. Kun tämä kaupunki ei ole enää niin kiinni ihon alla.
Puoli vuotta armonaikaa. Itselleni. Sanottakoon suuruudenkinhulluudeksi sitä, että joskus tämäkin sulkeutuneisuus, kipu avautumisesta, henkinen uupumus on vain ... ei naurunalaista, ei vaihe, mutta edes jotenkin kaukaista.