Ulkona on taas tuo. Tuo sanoinkuvaamaton voima, ottaen kadut, ihmiset ja tunteetkin valtaansa. Miksipä ei, kukapa ei haluaisi verhoutua vuodenaikoihin ja etsiä niistä itselleen merkityksiä, ystävää, jotain mennyttä tai tuttua. En vaan taida olla valmis, mihinkään. Niin sitä vaan toistaa, että syksy olisi muutoksen aikaa. Toki, mutta ei toivottua, ei haluttua, ei ennakoitua tai arvioitua. Se on kylmyyttä, usvaa, uupumusta ja arkaa, pikimustaa, tunnetilojen valtausta.
Sen voi kuvailla tuhannella eri tavalla, mutta aina se on yhtä... kulunut. Siihen ei auta kauniit metaforat, jotka eivät avaudu tai laulujen sanat, joista on jo revitty irti kaikki se alkuperäinen merkitys. Riistoa, toisenlaista sellaista.
Kaikki ihmiset eivät muodosta sitä taianomaista, oikeanlaista kitkaa, sidettä, mitä haluaa läheisilleen ja itselleen toivoa. Jotkut pysyvät jatkuvassa, ajattomassa otteessa, repien niitä tikkejä kivuliaasti suuntaan ja toiseen. Enkä väitä, ettei se olisi omalla kieroutuneella tavallansa tavoiteltavaa. Silloin seuraukset ja kivun kasvot ovat yksin sinun.
Hullu ei tarvitse olla, diagnosoitu tai kuviteltukaan, enkä välitä edes romantisoida jotain niin kuollutta, tuhanteen kertaan elvytettyä kuristusotetta. Haluaisin vain... Niin. Tarttua tähän mahdollisuuteen, ottaa muutaman lupauksen takaisin. Voisin sanoa, että mikään muu ei juokse karkuun yhtä nopeasti kuin toivo. Se tarttuu kaikkeen uuteen. Se on mennyttä jo, nykyinen piiloleikki tuskin avautuu kohteelle.
Olen vähän turhan rikki ketään korjaamaan, vähän turhan arka ketään taakse jättämään ja vähän turhan toiveikas pettymään. En minä käsiin hajoa, en tipu pohjalle, en katoa. Otan vastaan jokaisen iskun ja unohdan, miten jatketaan.
Anna kun tanssin tämän kamalan elämänvaihen päätökseensä. Tartun sitten uuteen toivoon, mikä odottanee rohkeutta.