Virtaa

Se iskee nopeasti. Ei sitä ehdi havaitsemaan, tulkitsemaan tai seuraamaan. Se on jo täydessä syöksykierteessä, eikä vaihtoehtoja juuri ole. Lukittautuminen siihen muistoja herättävään, pelkoja muodostavaan transsiin. Kuin käskystä keho vaan unohtaa kaiken muun. Reaktio välittyy eteenpäin, jokaista hermorataa kohden on vähintään yksi kontrolloimaton seuraus. Jokainen energianlähde purkautuu ja se tahdonvoima taistella kaikkea sitä vastaan, mitä tulee eteen, on pakottavaa. Estää jokainen kyynel kun ilmeet kirvelevät ja kiristyvät. Hallita suuta kun tuntee vaan väpätyksen ja kuulee sumeana kaikki äänet ympärillä. Pohtii kuinka nopeasti pääsisi pakoon, jonnekin missä kukaan ei nää. Jonnekin purkamaan se suureksi, väkeväksi, painavaksi ja pahoinvoivaksi muodostunut sisältö jostain kehon sisältä. Huutaa ja itkeä se pois, mikä vaan, millä on minkäänlaista vaikutusta. Taistelua ajatuksissa jokaisen mahdollisen skenaarion uuvuttamana. Ei kykene nostamaan leukaansa ylemmäs, koska voi vaan aina pudota yhä alemmas. Voi vaan jaksamisellaan pysyä samassa tasossa sen olon kanssa. Kun sisältö raapii jo tuntuvaa reikää ja kun pitää muistaa elää. Epäusko ja se tunnettomuus joka kylmyyden  ja kuumuuden taistellessa vallasta saa otteen on hitaampi prosessi. Mikään ei ole niin varmaa kuin se tieto mitä voi olla edessä. KUINKA SUUREKSI VOI TUNNE MUODOSTUA. Kun laukaiseva elementti on vain ystävällinen. Ehkä. Luulisin. Toive haurauden unohtamisesta, sen päälle armorin rakentamisesta. Enkä vieläkään kykene katseellani estämään kyynelvirtaa. Epätodellinen realiteetti iskee läpi, kun hengitys vaihtaa tahtia ja yhä uusia kamppailuita vain sen sisäisen epäuskon ja turmeltuneen vallan alaisena ei pysty kuin kelaamaan nauhana sitä uskomatonta voimattomuuden lähdettä. Kuinka ankarasti hermoimpulssit lyövät alas virheen tekijää. Kun se hetki tulee, ei voi kiittää kehitystään. Voi uskoa siihen vaan mitä todellisuus on ja se vaan sukeltaa yhä alemmas. Kun toivo on muovipussin painoa pitämällä puristusotteessa ja ajan hetkellinen järkkyminen.

Sielunsa sanoin

Voisipa sielunsa nähdä. Sen muodon, olemuksen, värin ja syvyyden. En tohdi antaa itselleni lupaa uskoa liian monimutkaisiin, järkiselityksen ulkopuolelle putoaviin uskon asioihin. Sieluun tosin uskon ja en halua luopua siitä uskosta. Miksipä lyödä toki mitään lukkoon, parempi vaan myöntää oma tietämättömyytensä eikä voi erehtyä.

Itsetutkiskelu on todella rankkaa. Se kaikki, mitä itsestään oppii vastoinkäymisien kautta pääasiassa, on ehkä opettavaa, mutta se vaatii aina lisää ymmärrystä. Lisää ehtoja, jotka pitää ujuttaa sopimukseen itsensä kanssa. Lisää aikaa harkintoihin, hyväksymiseen. En halua lopettaa tätä prosessia ikinä, mutta en tiedä mahtuuko yhtälöön enää ketään muuta.

Haluaisin mitata mittanauhalla sen matkan, jonka olen kulkenut itsetutkiskelussa elinvuosieni aikana. Haluaisin konkreettisen luvun, jotta huonojen päivien varalle olisi jotain positiivista. Oksettavaa positiivista ajattelua, että näin pitkällä nyt ollaan. Silti on aina se yksi henkilö, joka on pidemmällä. Silmien edessä ja niin paljon syvemmällä itsessään. Ikävuosista viis, tasapaino on ehdoton. 

Toiset tarttuvat ulkomuotoonsa. Ehkä heidän sielunsa on vain jo tasapainossa, täynnä. Pieni tila, jota ei harjoiteta. Ehkä ovi on suljettu sisälle. Ehkä kukaan ei halua vaan tietää enempää. Onhan se raskasta ja siksi toki ymmärrettävää.

Kulutan aikaa. Teen väärin, ehkä sieluni supistuu. Se tiedon ja hartauden tyyssija järkkyy. Olen valmis uhraamaan sen korjaamiseen kuitenkin aikaa. Selviytymiskeinoni ovat toki erikoiset, en tohdi tehdä niin kuin muut. Kärsin ehkä hieman turhaankin. Kaikki kuitenkin itsetuntemuksen vuoksi. 

Haluan vain uskaltaa rakentaa välimuodon tälle kaikelle. Stressin täyteistä elämää ei voi välttää, ei toki yksinäisyyttäkään. Sielu kuitenkin kasvaa, kehittyy. Olen valmis kyynelvirtoihin tai mustiin, masennuksen kausiin. Tämä on sitä puolustautumista, psyykkistä auttamista. En usko siihen pätkääkään, pelottaa sanoa jotain konkreettista ääneenkin.