Saa kai sitä oikeasti tuntua pahalta ilman hienoja sanoja, ilman mitään koristeellisuuttakin.
Tuntoaistin ollessa yliherkkä tuntee myös keho sen puristuksen, sen konkreettisen kauhun ja pahan olon. Se ei syö pois mitään pinnan alta, se yllyttää ja pelaa omaa peliään.
Eikä kukaan sitä halua nähdä, ei lasittuneista silmistäni, ei siitä loppumattomasta tärinästä huolimatta.
Sen on oltava omaa vaikeuttani, taas mielialojeni heittelyä. Tällä kertaa kuitenkin tuntui kaikki lävitse. Ei mikään todellista ollut, en siis minäkään. Olisin surullinen siitä epähuomiosta ja myhäisyistä, mitä se kaikki muissa saa aikaan, mutta tiedän sen olevan turhaa. Niin kovin kuluttavaa.
Halusin tietää syyn, miksi jäykistyin paikalleni, miksi keuhkoni eivät saaneet ilmateitä kuntoon, miksi jokainen sekunti tuntui kuin hukkuisin itseeni. En edes syytä vaan tiedon, että se kaikki oli totta. Vastauksen, että olen oikeasti totta, ettei se tärinä, puristus sisälläni kadottanut minua näkymättömäksi.
En voinut kysyä, en koputtaa oveen pelätessäni sitä ikuista torjuntaa. Ei minua mikään vaivaa, ihan oikeasti. Ylitulkitsen varmasti kaiken, niin minun annetaan ymmärtää. En minä, eivätkä he kai kukaan sitten ymmärrä. Koputuksen puutteessa hiljaisuus saa aina kääntymään ympäri, juoksemaan jonnekin missä painua kasaan; painaa kynsillä ihoon niin kovaa, ettei kipu voi levitä yhtään enempää. Ironista, että juuri se mikä teki minusta alunperin niin virheellisen ja vaikean on juuri se keino pelastautua. Niin tuttu, oma pelastuskeinoni. Eikä edes se saa hyväksymään, että ei tässä pelastusta tule saamaan. En minä, ei ehkä kukaan. Miksi se silti tuntuu viillolta, kun kaiken toivottomuutta yrittää hyväksyä?
Yritän vaivalloisesti asettua taisteluun maailmaa vastaan, mutta epäilykseni kasvavat jatkuvasti. Palautuminen on vain houkutus pudota hengityksettömään tilaan ja paeta sitä niin kontrastin kääntävää psyykkistä pahaa oloa. Ei kukaan huomaa, ei reagoi. Yritän yhä saada jotain aikaan, korottaen ääntäni yhä kovemmaksi, voimakkaammaksi.. Silti tunnun hukkuvani niinkin ikäviin, arvottomiin identiteetteihin. Niin erikoinen nimi, niin omanlaatuinen persoona. Ehkä pitäisi hyväksyä se kaikki, mitä pehmitetyt sanat yrittävät piilottaa taakseen.
Joskus vaan ei tämä pieni ihmismieli riitä. Ei siihen suruun, julmuuteen. Niin tekee mieli hypätä kiinni ihoon, sabotoida omia suojelevia käsiä kun mikään ei tunnu oikealta. Kaikki syövyttää voimiani enkä ole enää ollenkaan niin varma, kun maailma kaatuu päälle. Heikkouttani toivon taas etten kuvittele sitä kaikkea. Voiko keho oikeasti pelkästä mielen pelosta hyökätä itseään vastaan? Säälittävyydessään vielä yrittää kehittää jotain keinoa saada se ulkopuolisuuden tunne pysäytettyä? En tahdo uskoa, en sitä heikkoutta, tuhoisuutta tai totuutta.
Tässä on niin paljon kaatunut väärin asetelmaansa. Niin paljon hyvää, mutta niin paljon korvaamatonta pahaa. Enkä osaa enää ajatella sitä selkeästi. En kykene.
Olen taas, ehkä, kuitenkin, pohjalla. Sellaisella tasolla, ettei se hyvä huku, vaan se hukuttaa.