Ei minun teidän tarpeitani tarvitse täyttää.
En halua helpottaa muiden elämää uhrautumalla.
En hyväksy sitä epäoikeudenmukaisuutta.
Olen syyllinen, mutta omatunnon murhaama.
Kaikenhan pitäisi olla hyvin. Se ahdistusta, itsemurhia ja levottomuuksia ironisesti aiheuttama perhejuhla on ohi. Se on takana eikä kyyneliä tarvinnut tuhlata muutamaan päivään. Kaikkien suureksi iloksi tuhlaajapoikakin oli palannut. Silti en kyennyt aitoa hymyä näyttämään tai tarpeeksi kovaa kiittämään.
Viha kumpusi silmistäni ja kontrollin puutteessa äänestäni taas pursui adrenaliini jännityksestä, turhautumisesta, ahdistuksesta. Lauseita laskettaessa miltei jäädessäni miinuksen puolelle, hapotti niin sietämätön muutos toisten parisuhteissa, onni, alkoholi ja omatunto koko juhlan tekemällä tehdyn kauneuden. En nähnyt mitään eikä silmiäni sulkiessani eteeni tullut turvallinen pimeys vaan pakokauhu.
Odotin silti vähemmän. Odotin kauhukuvia, suurimpia riitoja ja tasapainoksi lohduttavia sanoja. Vaikka vuosisadan riitoja en sivustakatsojana saanut todistaa, todistin läheisimpien ihmisten henkisen poissaolon. Sen muutoksen mitä eniten olen saanut todistaa, se mikä läsnäolollaan poistaa kaiken arvostamani.
Ehkä suurin pettymys tuon kaiken jälkeen on sen kielletyn läsnäolo. Viha on täällä taas, saartamassa ahtaimpaan nurkkaan. Juuri näitä hetkiä yritin omin avuin sortaa, kun edes ammattilaiset, auttavaiset eivät osanneet sitä nähdä. Se syö sen työn, mitä joku sanoo minun kovasti tehneen. En halua olla se surkea, se defensseihin hätähetkellä turvautuva, kontrolliton ihmishirviö. Ei minulla sen seurauksiin ole voimavaroja.
Älä kaadu nyt, koita nyt jumalauta pysyä kasassa. Kukaan ei ole sitä sanomassa.