Voiko jotain näin arvokasta elvyttää? Onko mikään kuollut, menettänyt elämäänsä kuitenkaan?
Haikeasti tuijotan vanhoja tekstejäni, toivoen samankaltaista voimaa kirjoittamissani sanoissa.
Se ei ole kuitenkaan oikein. Mennyt on mennyttä ja on niin monta syytä, miksi se on hyvä niin.
Olen elämässä pitkällä, paljon pidemmällä kuin kirjoitukset aikoinaan.
Sanavarastoni on kuihtunut, raapien vereslihalla viimeisien voimiensa parista ne kaikista yksinkertaisimmat virkkeet, mitä aikaan voi saada.
On kuitenkin hyvä muistutus itselleni, että ne kauniit sanat, luovat lauseet ja kirjoitustapa on ollut kaiken sen kärsimyksen tulosta. Se on ollut elämää, se on ollut kivuliasta, mutta se on tuottanut jotain niin kaunista. Arvostan sitä yhä ja ilman sitä elämän omaa julmuutta, ironisuutta ja vaikeutta, en voi saada takaisin kirjoitustaitoa.
Olkoon tämä oodi menneelle, sille inspiraatiolle ja kaikille niille kyynelille näppäimistöllä.
Sille musiikille, joka kantoi tekstiä pidemmälle ja vielä vähän kivuliaammille teille.
Olkoon tämä muistutus minulle, että kaikki muutos ei ole pahasta.
Olen yhä muutoksen pyörteissä ja tästä kaikesta on vaikea saada kiinni. Olen tanssinut itseni elämän pyörteistä tähän pisteeseen, jokainen kivulias kasvukokemus on tuonut jotain hyvin arvokasta tarinaani. Enkä pelkää. Nyt en anna sille valtaa, se ei haasta tai uhoa. Se on kesytetty, pieni aavistus takaraivossa. Valmiina, mutta ei tunkeilevana.
Olen valpas. Valmis. Avoimena maailmalle, kenties. Tunnen uuden virran suonissani, sellaisen, jota synkimpinä hetkinä vain ajatus kuolemasta saattoi tuottaa. Tämä on nurinkurista, liian hyvää ollakseen totta. Pidän tämän tunteen hellästi hartioillani.
Olen valmis kuitenkin koittamaan, uudestaan. Nostamaan tämän kauan kadoksissa olleen taidon haudastaan. Olkoon se onneton uudenvuodenlupaus tai surkea yritys. Tämä paikka saa uuden elämän, tämä on tarinani, eikä sillä ole näin tahditonta päätöstä.
