Ikuisen aamun loppuessa, jalkojeni saadessa painoni kannettua, suihkun kaadettua kaiken sen veden puhdistaakseen eilisen kehostani, on aika yrittää.
Minua kannattelee se tunne uudesta. Uudesta päivästä, uudesta yrityksestä. Teen kaiken toistona, päivä päivältä tarkemmin. Tänään valitsen vielä hieman mieluisammat alusvaatteet, vielä vähän itsevarmemmat asusteet kuin viimeksi yrittäessäni. Meikkaan vähän kauemmin, hieman enemmän. Tarpeeksi, että tunne uutuudesta säilyy.
Katson peiliin, näen mahdollisuuden. Voisin hymyillä. Voisin antaa itselleni toivoa. Kaivan esiin kaulakorun vuosien takaa, hieman hassun ja omituisen. Kokeilen. Tämä on uutta.
Matka toiseen kaupunkiin on aina kaiken kohokohta. Se on aina yhtälailla mahdollisuus. Se on poispääsy. Se ei ole tavanomainen, vaikka se on arkista. Täällä joku saattaa tunnistaa, siellä tuskin ollenkaan. Kerään voimia joka askeleella, uskon nurkan takaa jonkun aina tuijottavan. Uusien kasvojen, uusien mahdollisuuksien. Joka kerta katseeni karistaa kaiken toivon uudesta. En tunne kasvoja, mutten tunne uutta.
Se kestää hetken. Se toivo, sen päivän voima. Hymyä, itsevarmuutta joka askeleella. Katse etsimässä jotain, mihin tarttua. Tunti tunnilta se kaikki vähenee. Näen uutta, mutta vaivaannun. Ajatus on vihlaiseva, nyt tarkat katseet eivät imartele. Eiväthän ne koskaan. Kuuleehan sen, niin voimakkaan naurun ettei voi olla huomaamatta. Uusi ei hymyile, uusi ei kutsu luokseen. Uusi on liian täydellinen koskettavaksi, sinulle.
Kaikki minussa ei olekaan uutta. Mikään ei ole. Kaikki on samaa, vuosi vuodelta vaikeammin kasassa kannateltavaa. Voiko mikään uusi helpottaa tätä vaikeutta?
Illan viimeisissä paikoissa katse tarttuu mahdollisuuksien sijasta mahdottomuuksiin. Voisinhan vielä nauraa, mutta katseeni tappaa toivoni. Yksi kerrallaan, hymy katoaa toivottomiin.
Toinen lähtee. Seuraavaan, ehkä, mahdollisuuteen. Halu sanoa, "Ei, eihän tämän toivon täydy loppua?", on uutta. Halu musertaa se tunne, joka palaa vanhassa tahdissaan takaisin.
Päivän toivoa ei ole paljoa jäljellä. Sitä et kannattele sinä - tai minä. Eivät edes illan viimeiset minuutit. Askel askeleelta tahti hidastuu, äänet vähenevät. Hymy on hukkunut toivoon, niihin kaikkiin.
Kylmä tuuli tuntuu puhaltavan vain saadakseen silmäni vuotamaan. Niin, edes tähdet eivät ole uutta.