Olen käynyt tämän asian läpi mielessäni tuhat kertaa. Joka kerta olen onnellisempi, hieman vapaampi. Joka kerta tuntuu aidommalta ja samalla epäuskottavalta. Tämä kaikki on kestänyt aivan liian kauan. Yli vuoden ja liian monta turhaa päivää.
Koko kesä on irtipäästämistä, pelon voittamista. Vanha tuttu ahdistus palaa aivan uudenlaisessa muodossa, mutta silti paremmassa. En ole enää vanki, en sellainen, jonka toiminta perustuu vain toisen pahaan oloon. Siihen, kuinka pystyn vaan sammuttamaan itseni. Olen taas käynnissä. Tässä harhatilassa.
Se pudotus pelottaa. Siihen synkempään kierteeseen, kun mikään ei ole mitään. Kuukausi sitten en pelännyt, olin onnessani tästä vapaudesta. Tosissaan se ei ole niin helppoa. Vaiheita, vuoristorataa, "paranemista". Takaisin toiselle väärälle polulle pomppimista.
Tämä kesä on ollut paluu menneisyyteen. Olen tuntenut kehossani ne samat ahdistuksen, pelon, yksinäisyyden lamauttamat ja herättävät hetket. Monen vuoden takaiset pelkoreaktiot. Se kaikki, mikä toisaalta saa haikean hymyn kasvoilleni, mutta toisaalta piirtää pelottavan kuvan todellisuudestani. Kaikki on suhteellista. Takaisin vanhalla polulla, mikä joskus oli sopiva askelilleni. Sen, jonka pystyi kulkemaan, vaikka jokainen hetki sattui.
Ehkä putoan taas hetkeksi. Eikä se pelota minua. Se on tyydyttävää. Sairasta, kieroutunutta, mutta tyydyttävää. Pudota alas ja myöntää itselleen se todellisuus. Taas taistella sitä harmaata maailmaa vastaan. En vaan saisi. Ei parantunut saa sairastua. Sehän olisi vain inhimmillinen takapakki. Taistelu suurempaa, omaa uraani vastaan olisi vaan vaikeampaa.
Hymy nousee kasvoilleni tavalla tai toisella. Eikä se saa olla pelottavaa. Se on huumaavaa, tuntea kipua ja tajuta, että tätä se tulee olemaan. Mielenterveys on vapiseva asia, minäkään en taipumaton metalli.