Repiydy irti. Riuhdo niin, että vain sinä tiedät sen oikean voiman mikä saa aikanaan sinut irti siitä otteesta. Sulje silmät ja hengitä vain välttämättömin ilma sisään. Et tarvitse enää paljoa, olet niin täynnä sitä kokemuksen polttamaa tuhkaa, mikä miltei kuohuu yli jokaisesta raajastasi. Huomaamattasi se on jo lähellä loppua, niin lähellä että et voi olla miettimättä mikset tehnyt sitä aiemmin. Eikä ollut merkkejä, ei turhaa taistelua.
Voin vältellä katseellani kaikkea haavoittavaa. Voin keskittyä niihin kokeneihin silmiin tai kauniisiin ripsiin. Voin katsoa usvaista maisemaa tai tuijottaa puista lautalattiaa. Silti kuulen kaiken, liikaa, kaiken sen mitä haluan välttää. Läpi viisaiden sanojen, keskittyvien silmien, kuulen vain sen mitä olen tottunut kuulemaan useita vuosia, joka yö. Keskityn niin kovasti, että tuijotukseni miltei häiritsee. En pääse sitä pakoon ja pelko hiipii pakonomaisesti kuuloni myötä jäykistäen kehoni siihen asentoon. Kyllä, rikoit tasapainon. Rikoit meidät, minut, itsesi.
Kyllä, se on osittain vikasi. Osittain olen tehnyt päätökseni.
Turruttaa en aio aistejani, vaikka kaikkea en kestäisi kuulla.
Se katoaa, hälvenee.
Vuosien jälkeen ehkä muistijäljissäni on vain murto-osia siitä tuskaisesta viestistä, mitä kuulen yhä.