Vapaudesta on syytä puhua, siitä tulee muistuttaa ja sen asemaa kaiken symboolina tulee vahvistaa. Se on kaikki, mitä tarvitsee tai tuleekaan olla. Minä virun muutoksien pyörteissä, joskus mielellänikin. Elämän suuri vitsaus on asioiden toistuvuus. Taas, tänä keväänä, tulee suuri muutos. Ei niin suuri kuin viimeksi, kaiken jättäminen taakse ja uuden aloittaminen kun olikin niin klisee epäonnistuminen. Ehkä nyt taas voi ohjautua oikealle polulle. Tai ihan vaan väärälle, eipä voisi huonommin käydä kuitenkaan.
Murehdin paljon. En niinkään niitä suuria, jättimäisiä muutoksia kuten alusta aloittaminen vaan niiden simppeliä, konkreettista puolta. Minua huolettaa, miten naapurini jättää postit nostamatta lattialta tai miten paljon ovi on auki. Minua huolettaa kuinka saan tavarani pienissä laatikoissa vain muutamansadan metrin päähän kannettua. Minua huolettaa ihmisten jättämättä tuleminen. Syytä ei kuulemma ole, mutta niin minä saan voimani. Huolehtimalla.
Ihmiset valehtelevat. He eivät ehkä ajattele niin aina, mutta sen huomaa. Jälkeenpäin. Luottamus ja usko on ollut valheen verhon peitossa ja alta paljastuu raakoja syytöksiä sekä pelkoa tulevaan. En voi kenenkään kädestä pitämällä opettaa ajattelemaan niin kuin minä. Haluaisin kyllä. Onko oikein myöntää lopun alkua? Olen jo monta kuukautta peitellyt ja salaillut, keneltä mitäkin omista mielenliikkeistäni. Jotain kun ei halua päivänvalossa ikinä paljastaa.
Mitä jos on vaan niin epävarma vielä, tästä kaikesta. En halua tämän olevan pysyvää, vaikka sitä ei saisikaan myöntää. Olen jälleen tässä asetelmassa kuin kahleissa, poispääsy olisi vaikeaa sekin. Pitääkö vain odottaa, että joku toinen purkaa tilanteen, ehkä, joskus? Tyydyn odottamaan. Kyllä joskus tämäkin pilvilinna romahtaa ja saan vihdoin toivoni jälleen paljastaa.