Eturistiriita

Kävelen hyvinkin leveällä tiellä. Olen raivannut itselleni suuremman valtatien kuin muut. Kukaan ei uskalla vaan tehdä samaa, sillä enhän minäkään tätä tajunnut. Joka raapaisulla, tilille putoavilla rahoilla sekä jokaisella kirjoittamallani sanalla se leveni otteessani. Olen niin lähellä sen rajan ylittämistä, missä haitat ja hyödyt lasketaan. Niin lähellä, että se polttelee sisältäpäin.

Sanani muodostavat uusia äärimmäisyyksiä, jokainen joka kysyy, saa ehkä nauruun kätketyn aggressiivisenkin kommentin. Enkä enää osaa hallita sitä, en vihaa, en naurua. En osaa enää valehdella, en jaksakaan. Kaikki jo tietävät valehtelevani, etten peitä sitä itsesääliini vaan annan sen paistaa. Kuka minä olen tuomitsemaan niitä, jotka haluavat nähdä vain sen parhaan kaikessa. Eilisen kyllä ei voi olla tämän päivän ei. Pudotukseni ovat kovia, mutta sanani eivät koskaan halunneet pudota ja rikkoutua kolhujensa vuoksi. Ne haluavat elää, särkyneinä ja haparoisina.

Haluan uskotella itselleni, että minulla on valinnanvaraa. Jos valitsisin oikein, minun ei tarvitsisi kärsiä. Kaikella on kuitenkin seurauksensa. Mikään ei mene läpi, ei totuus vaikka sitä jokaiselle jo lamaantuneena toistan. Se on pelkkä "ehkä", "jos ei nyt kuitenkaan", "huono idea". Kukaan ei tiedä mihin itseensä ilmoittaa. Minä tiedän. Jatkuvaan epäilyyn muiden pahuudesta, halusta kostaa jokainen totuus joka heitä satuttaa. Valtapeliä, jota en koskaan kohtaa.

Ajatusteni maailma rikastuu ja köyhtyy itseeni sijoituksien vuoksi. Olen hävinnyt paljon ja olen kauhuissani sitä rappeutunutta yksinäisyyttä, jonka puolustuskykyni minulle aikoo järjestää. Ei se ole häviö, se on tappava tapa.

- -

On paljon, mitä en kerro. Asioita, joita en avaa tai edes mainitse, koska ne ovat paljastavia, itsellenikin epämiellyttäviä. En kerro nimeäni, asuinpaikkaani, koulutustani, työtäni. Vaikea siis nähdä elämääni niillä silmillä, jotka värittävät päiväni juuri sellaisiksi kun ne subjektiivisesti koen.

En myöskään halua niiden vaikuttavan liikaa, niin, että jokainen sanelemani asia olisi täysin eri tavalla assosioitu, vain ulkoisten tekijöiden takia. Kannustan ihmisiä katsomaan aina eri perspektiivistä ja en tiedä teenkö nyt eri näkökulmille hallaa vai hyöytä. Ei sen niin väliä. Täällä kaikki on kovin henkilökohtaista. En tahdo avata asioitani niin, että tuntemattomat tietäisivät ajatukseni, pelkoni, pään sisältöni sekä ulkoiset tekijät. Se on liikaa, se on henkilökohtaista tietoa niin suurilla haittamahdollisuuksilla, että pelon vuoksi en sitä edes tee.

Suuri mysteeri minä en ole, en vaikka leikkisin sellaista. Olen yksilö terveydenhuoltosysteemissä, koulun kirjoissa, kelan järjestelmässä sekä monissa yhdistyksissä. En usko, että olen valtakunnallisella saati globaalilla tasolla merkittävä yksilö, adjektiivit joilla kuvailen itseäni täyttäisi varmasti vähintään muutkin sadat ihmiset.

Kirjoitin päiviä sitten toiseen blogiini, sellaiseen, jossa olen esillä. Kasvoni, etunimeni, asuinpaikkani. Kaikki, mitä vannoin etten tänne blogiin tuo. Nämä tiedot yhdessä ovat liikaa. Olen huono kirjoittamaan asioista niin kuin ne ovat. Voin kirjoittaa kuinka ne tunnen, kuinka ne haluan kuvailla. Niistä saa kuitenkin vain mielikuvan, enkä halua uskoa kenenkään niitä edes ymmärtävän, en anna krediittiä itselleni kirjoittajana niin paljon. Pohdin, mitä edes teen. Nämä ajatukset ovat sitä välimaastoa, mitä blogit edustavat. Täällä on liian synkkää tekstiä, toisella puolella liian yleispätevää.

Kaikki on kiinni näkökulmasta. Kaikkialla kaikuu vain hiljaisuus. Ei vastauksia, vain retorisiksi torjuttuja kysymyksiä ja klikkauksia auki ja kiinni. Ei hetkiä, kun tekstiä avataan, siihen vastataan. Voin käydä vain tätä loputonta dialogia itseni kanssa, enkä näihin kysymyksiin saa muualta vastauksia.