Viimeaikoina minut ovat herättäneet kaikki näkymättömät ystäväni. Alitajuntani uumenista nousseet painajaismaiset mielikuvat, kaikki ne pienenpienet ärsykkeet tarttumassa kiinni kurkkuuni. Ne ovat herättäneet minut horroksestani, ei siitä ensimmäisestä asteesta - tästä kaikesta.
Kyyneleet ovat vain reaktio hetken kestämiseen. Tilanne ei ole koskaan täysin toivoton, vain kykenemätön hengittääkseen, rauhoittuakseen. Ehkä hetkeen ei löydy lääkettä, mutta herätys oli vääräänkin aikaan täysin sopiva.
Turhautuminen on noussut ylitse muiden täysin tyhjänpäivästen kokemuksieni rinnalla. Haluaisin palata siihen mukavaan rappioon, mitä vielä muutama kuukausi sitten kovasti yritin ohittaa. Minua kannatteli maailma, asfaltti ja ne tulevat ja menneet valinnat. Mikään ei vielä koskenut minua, kaikki oli vasta edessä eikä päivämääristäkään niin merkitystä.
Olisikohan se niin, etten vieläkään halua ottaa tätä vastaan? Tätä minulle täysin avosylein tarjottua, väärin kenties arvottua, omaa ihanuutta? Olen niin yrittänyt, hukuttanut itseni kuvitelmiin siitä mallennoksesta, mihin uppoaisin. En hetkeäkään ole tuntenut sitä aitoutta, mutta pelko ei ole vielä tullut ottamaan kiinni todellisuudessa.
Tekosyyt alkavat valua harkintakykyni lailla enkä tiedä enää onko järkevintä tämä pitkä hiljaisuus vai kaiken kiinniotto jälkiseurauksin? Miten välttää se kaikki huomio virheistä, mitä kuollakseni pelkään? En syyttä ihaile varmempia, mutta kieltäydyn kauniisti parrasvaloista. Ehkä en kuitenkaan anna periksi.
Jaksan taistella ikuista antamisen tahtoa vastaan. Sanon vielä kerran, toisenkin. Onko siihen aikaa, miten ollakaan?