Oio

Älkää luopuko vapaudestanne, huokaan tunkkaiselta tuntuvaan ulkoilmaan nähdessäni muiden silmin niitä ihmisiä, joille toivoisi paljon parempaa. Edes hitusen, kun näkökentän peittää huppu, kyyryasento ja turruttaneet aineet elimistössä. Tunnen vetoa samalle penkille, yhdenmukaisuutta, vaarallista sellaista. Voisin istahtaa alas siihen asentoon, joka muistuttaa kaikesta siitä mitä olen, olin, olisin.

Yritän taistella niin kovasti maailmaa vastaan. Pienenä, äänettömän olemattomana elämäni muovautuu arjen kanssa turhamaiseksi tanssiksi ajattelemattoman ja ylianalysoinnin välillä. En ole koskaan kohdannut näin myrskyistä kevättä, kun jokainen tuulenpuuska tuntuu työntävän kohti lähintä betoniseinää, jokaisen suupalan tuntuessa myrkytyksen uhalta ja vapauden kahlitessa lamaantunutta mieltä. Ei minulla ole valinnanvaraa, en voi astua kuin ansaan.

Riuhdoin aina niin heiveröisenä valtavirtaa vastaan.

Aatteet saivat monet hiljentymään, luulin jotain niin pientä kunnioitukseksi.

Ehkä taistelin turhan suurin panoksin, saamatta mitään, jäädessäni muiden ihailun kohteeksi  enää kaukaisissa sivulauseissa.

Pikkuhiljaa voimavarani katosi henkäyksien mukana menneisiin, eikä ollut keinoja säilyttää mitään niin rikkinäistä.

Valtavirrassa kulkeminen sattui jokaisen askeleen kohdalla, kun jalat eivät olleet tottuneet turruttavaan tahtiin.

Halusin kaiken takaisin. Kadotetun kunnioituksen, suljetut mahdollisuudet.

Riuhdon yhä itseäni irti vanhasta, väärästä nahastani.

Sanon, uhittelen, yhä kovempaan ääneen toivottomuutta maailmasta.

En ymmärrä tahdittomuutta, en sitä kauneutta ja petollisuutta, minkä tulisi mahtua kaikkien elämään.

En enää tiedä mitään kauniimpaa, kuin väärässä oleminen.

Sinusta

Varon vieläkin. Yritän kaivaa käytöksestäsi, kehonkielestäsi ja sanoistasi aivan toisenlaisia merkityksiä. Yritän saada vielä paljastettua yhä uudestaan suuren heikkoutesi, mutta mykistyn joka kerta kun asian arkaluonteisuus hajoaa pienemmiksi palasiksi ja asia on luonnollinen. Olen huono, paha kun en halua sen olevan niin. Olet pidemmällä kuin minä, isompi, suurempi, jotain mihin kylmät vertaukseni eivät riitä.

Sanasi juolahtavat mieleeni aina, kun saan viestisi, tai joku muu lohduttaa avoimesti murheittesi kanssa. Haluan vain olla hiljaa, haluan että sanot että olet jonkun ihmisen lumoissa ja menet eteenpäin. Silti en kykene kohtaamaan sinua kuin ystävän pitäisi. Autan, koska en siedä toisten loukkaavan alentavia lohdutuskeinoja tai lapsellisia käytöstapoja. Yritän olla niin kuin pitäisi. Olen yhä hirveämpi seurassasi, enkä voi ruoskia itseäni sen vuoksi verille. En tunne pahaa vaan haavoittuneena unohdan kaiken oikean.

En enää halua kohdata tartuttamasi kiltteyden vuoksi yhtäkään yliväsynyttä yötä. En halua keksiä tärkeää tekemistä, jotta selviäisin puhumattomuudesta aiheiden loppuessa kesken. En halua, että mukavuudenhalusi tuhoaa minut kokonaan. Silti sanat tuntuvat myrkyltä, niin kovilta loukkauksilta. Ehkä se on hyvä niin. Haluan opettaa sinulle niin paljon, mutta ehkä et ikinä edes oppisi.

Ehkä muutama kuukausi vie kauas pois. Enkä ehkä syyttä toivo, että löytäisit kaiken tarvitsemasi ennen minua. Ehkä vain haluan hyvittää sillä kaiken. Tuoksusi kaikkoaa lakanoista ja peitoista, mutta ansaitusti mieleeni palautuu ahdistus yhdestä elämäni pisimmistä öistä. En saisi, mutta olen hetki hetkeltä yhä enemmän pahoillani, että näin edes tapahtui. 

Tuskin tämä oikeine dialogeineen tarinasta käivisi, tuskin erikoisuudellaan hämmentäisi, mutta suurin se oli minulle - tuskin edes sinulle.